Pitääkö aina puhua totta?

Mikä on valheen ja satuilun ero? Saako lapsille valehdella? Kantani tähän jo käy selväksi 2020- joulupostauksesta.  Luin joskus, että lapsille tulee valehdella paljon lapsena, jotteivat ole naiveja isoina. Ihan samaa mieltä en ole. Minun mielipiteeni (voit vapaasti olla eri mieltä, mutta blogi on minun, joten nyt tulee minun mielipiteeni), on se, että ensinnäkin lapsen mielikuvituksen tukeminen ja suorastaan ruokkiminen on erittäin toivottavaa. Jokainen lapsia ansaitsee hieman disney-taikaa ennenkuin joutuu heräämään tähän raadolliseen maailmaan. Joten joulupukki, pääsiäispupu, hammaskeiju bring it on! Meillä on tää mielikuvituksen ruokkiminen viety nextille levelille. Kaikki on tehty mahdollisimman uskottavasti. Aina on kuitenkin tullut ikä, kun usko satuolentoihin on hiipunut, mutta Kipinä on saanut olla lapsi niin pitkään kun on halunnut ja satutaikaa on pidetty yllä niin kauan kun se on ollut hänelle tärkeää.

Kun tutista piti aikoinaan luopua, sanoin, että kaikki tutit ja tuttipullot pitää viedä nyt oravavauvoille. Kysyin, että onko hän koskaan nähnyt oravavauvaa, jolla olisi tutti tai tuttipullo. Heillä on huutava pula ja sitäpaitsi hänhän on jo aika iso, eikä tarvitsisi enää niitä. Maailmanpelastaja Kipinä tunsi niin suurta sympatiaa pikkuisia oravavauvoja kohtaan, että keräsi heti kaikki tutit ja pullot ja ne vietiin lähimmän puun juureen. Ja voi sitä onnea kun ne oli hävinneet sieltä. Tätä tuskin tarvitsee Kirpun kanssa, hän kun ei syö sen kummemmin tuttia kun pulloakaan.

Hammaskeijuun Kipinä uskoi varmaan kauiten. Hän oli vakaasti päättänyt pyydystää hammaskeijun ja välillä tuottikin erittäin tukalia hetkiä väistellä Kipinän rakentamia ansoja. Se hämmästys kun aamulla oli tyynyn alla aina raha, vaikka mitä ansoja oli viritelty ja se päättäväisyys, jolla seuraavat ansat suunniteltiin.

Joulupukki on ollut ristiriitainen henkilö. Kipinä tunnisti kaksi vuotiaana Mummin miehen joulupukin parran takaa ja tämän uskon vaaliminen on siitä asti vaatinut enemmän efforttia. Kirpulle rakennettiin Kipinän kanssa viime vuonna tonttuovi. Olen Kipinän kohdalla käyttänyt tilaus pukkia ja tilannut kerran kirjeen pukilta hänelle. Myös tontuille kirjottama kirje on ollut tärkeä perinne meillä aina ja Kipinä odotti innolla, milloin kirje häviäisi ikkunan raosta.

Pääsiäispupun munajahti on ollut meillä perinteikän joka vuoden tapahtuma. Luulen ettei Kipinä varsinaisesti koskaan uskonut pääsiäispupuun ja tiesi minun piilottaneen munat, mutta tämä hauska leikki kulkee perinteissämme edelleen. Kipinä kysyy joka pääsiäinen, että tehdäänkö munajahti. Joskus se on pitänyt sisällään arvoituksia, joskus kylmää/kuumaa leikin, välillä kartan ja mitä milloinki. Joka kerta aliarvioin Kipinän kyvyt ja teen aivan liian helpot tehtävät.

Keksin myös omia tarinoita. Yksi sellainen on traktorin munat. Kipinä sanoi, että uskoi tähän vielä ekalla luokalla. Se menee näin: Pellolla kun on niitä valkoisia pyöreähköjä juttuja, ne ovat traktorin munia. Tietyn ajan jälkeen siitä kuoriutuu hiekkalaatikko traktori. Kun se kasvaa, siitä tulee puutarhajyrsin. Isoina ne hakeutuvat maatiloille ja tekevät siellä ahkerasti töitä. Jos hyvä tuuri käy,  löytävät he sielun kumppaninsa puimurista ja sitten ne menevät pesimään pellon laidalle ja munivat sinne. Eri värisistä munista tulee eri merkkisiä traktoreita.

Elikkä, olen sitä mieltä, että lapsille saa ja pitää satuilla. Mutta oikeista asioista ei saa valehdella. Semmoisista, jotka voivat satuttaa. Esim. En koskaan sanoisi Kipinälle, että hänen isänsä on kuollut, vaikka tämä ei ole pitänyt mitään yhteyttä yli seitsemään vuoteen. Se ehkä helpottaisi Kipinän tuskaa, mutta, voisi järkyttää vakavasti hänen maailmaansa, jos joku päivä kohtaisikin isänsä. Ei hänelle tietenkään voi sanoa, että isäsi on vastuuton luuseri, joka ei tiedä mitä menetti ja ei vaan välitä tarpeeksi. Vaikka se juuri on se, mitä olisin halunnut hälle sanoa. Ei, olen koko ikänsä kertonut isästä lapsen tasoisesti. Ensin, että isä on niin kipeä, ettei pysty huolehtimaan edes itsestään aina, nyt isompana olen avannnut hänen kysyessä, että ihmisillä on monenlaisia ongelmia, mielenterveydellisiä ja joskus myös päihteiden kanssa. Olen kertonut tilanteita, joita Kipinä ei muista, esim. että isä jätti hakematta fysioterapiasta tai ei usein ollut kotona, kun oli sovittu, että Kipinä menee sinne. Välillä Kipinä ei ollut syönyt ruokaa ja oli valvonut koko yön, kolmevuotiaana. Isä teki katoamistemppuja useaksi kuukausiksi. Olen kehoittanut Kipinää ettei etsi isäänsä, hän ei ole hukassa. Olen sanonut, ettei hän pahuuttaan ole sellainen, jotkut eivät vain pysty vanhemmuuteen, vaikka kuinka haluaisivat. Sanoin myös, ettei Kipinä voi pakottaa häntä olemaan isä. Se ei onnistu, minä yritin sitä jo.

Lapsia voi suojella ja asiat voi kertoa niinkuin sen hetkinen ymmärrys lapsella on sisäistää asioita. Lapsen pitää saada tuntea kaikki tunteet. Ei myöskään pidä tuoda omaa kokemusta ja mielipidettä asiaan. Niin paljon kun vihaan Kipinän isää, kun rikkoi tyttäreni, niin paljon kun haluaisin saada Kipinän vihaamaan isäänsä, tiedän ettei se ole oikein. Se ei helpota hänen tuskaansa millään lailla. Kipinä on niin kovasti halunnut saada yhteyden isäänsä, niinpä otin häneen yhteyttä kun Kipinä täytti kolmetoista. Varmistin minta kertaa, että hän pystyy siihen nyt ja ei hylkää Kipinää. Soitimme hänelle Kipinän syntymäpäivänä. Puhelu oli kiusallinen, mutta meni ihan hyvin. Sovimme, että soitamme saman viikon torstaina videopuhelun. Hän ei koskaan vastannut, eikä soittanut takaisin. Näin kun Kipinä hajosi miljooniksi palasiksi edessäni ja tein taas jotain, mihin vannoin etten enää sorru. Eli valehtelin isänsä puolesta. Niin olen tehnyt hänen jokaisen oharinsa jälkeen ja tämä sai nyt olla viimeinen kerta. Koskaan enään. Kun Kipinä päättää etsiä isänsä, toivon, että hän on valmis siihen pettymykseen, mitä hänellä on tarjota. Minä en edistä millään tavalla enää heidän suhdettaan, yritän vain olla Kipinän tukena, kun hän sitä tarvitsee.

Lapselta ei voi myöskään salata häntä koskevia tärkeitä asioita. Niistä ei tarvitse kertoa hänelle töksäyttäen tai ilkeästi, ei voi valehdella, koska jos valheesta jää kiinni, menee lapselta luottamus vanhempaan, johon hän on luottanut koko ikänsä. Ja kun meidän perheen kohdalla niitä on vain yksi, on sitäkin tärkeämpää, että  en valehtele hänelle tärkeistä asioista. Lyhyesti ja ytimekkäästi: "satuilla saa, valehdella ei.". En myöskään siedä valehtelua Kipinältä. Olen aina rankaissut rankemmin valehtelusta, kuin törttöilystä. Kipinä kyllä valehtelee edelleen, mutta usein myöntää kysyttäessä aika nopeasti. Ja niinkuin sanottu, minua on vaikea huijata tai yllättää. 

Niin ja sitten on tosiaan vielä huijaaminen. Mikä on ihan eri asia kuin valehtelu ja satuilu. Sitten on vielä valkoiset valheet. Minä en valehtele. Minuun ei kannata luottaa esim. jos on ollut jossain muualla kuin sanonut olevansa. En valehtele kenenkään puolesta. Se on minun periaatteeni. Sitä suurin osa kuniioittaa. Mutta jos tarvitsee järjestää yllätystä tai yllätysjuhlia, niin huijata kyllä osaan. Olen saanut järjestettyä useita yllätysjuhlia, esim. Siilimiehelle. Ekat synttärit varsinkin oli oikein onnistunut. Hän ei aavistanut mitään. Hän kun tuli yhteiselle työmaallemme ja yritti koko ajan vihjata, että hänellä on synttärit. Ja hänen surkea ilmeensä kun en noteerannut yhtään. Melkein hellyin ja paljastin koko jutun, mutta sain pidettyä yllätyksen viimeiseen asti. Olin tehnyt hänelle kakun, jota koristi suklaasta tehty Starkin hurjasusi ja siinä luki Fifty is coming. Kukaan muu ei ymmärtänyt referenssiä, mutta Siilimies oli tosi otettu. Oltiin huijattu hänet korjaamaan Maritan tietokonetta ja yllätimme hänet totaalisesti juhlilla. Didn't see that coming! Melkein ajattelin, että paljastuttiin. Otin riskin esittämällä välinpitämätöntä. Minä, joka ei unohda kenenkään synttäreitä! Eli siis satuilu on juttujen kertomista, valehtelu on paha juttu ja huijauksella on hyvä tarkoitus. Sitten on vielä valkoiset valheet. Tässä on nyt aika harmaa alue. Minusta on joskus yleisen sosiaalihygienian ylläpitämiseksi hyvä luikauttaa muutama valkoinen valhe. Tätä Kipinä ei osaa. Hänellä ei ole suodattimia, eikä hän osaa ajatella kuulijaa. Jos joku laulaa (eli minä), on käynyt kampaajalla (minä taas) tai meikkaa tai kokeilee uusia vaatteita (aina vaan minä) kommentit on yleensä negatiivisia, suorastaan ilkeitä. Toki en minäkään päästäisi missään pellepuvussa tai rikkinäisissä vaatteissa ystäviäni ulos talosta, mutta asioista voi sanoa nätimmin tai jos huomaa, että toinen tosissaan pitää siitä, niin voi sanoa, että onhan se vähän erikoinen, mutta jos sinä pidät siitä, minäkin pidän, vaikken pitäisikään.