Purku ja parku

En nukkunut yöllä kunnolla. Neuroottisesti kyttäsin yöllä puhelinta, olisiko merkkejä Hugosta riistakamerasta. Facebookissa ei mitään näköhavaintoja pariin päivään. Olin ottanut autosta viltin makuupussin lisäksi, joten tarkenin nukkua ja aamuyöstä nukahdin levottomaan uneen. Näin juuri unta, että joku oli laittanut kuvan, että Hugo on täällä ja olin menossa sinne, kun Siilimies tuli ravistelemaan minua hereille puoli seitsemältä, että pitäisi pakata kiireesti, myrsky on tulossa. Kun todellisuus iski, että se oli vain ollut unta, pettymys oli liikaa ja kaikki tunteet, joita olin pidätellyt, iskivät yhtä aikaa ja rupesin lohduttomaan itkuun. Sain jotenkin koottua itseni ja tein trangialla aamukahvit sillä välin kun Kipinä ja Siilimies purkivat teltat. Loma oli ohi ja oli kohdattava se mikä kotona odotti. Kello oli kahdeksan, kun lähdimme camping-alueelta ja kävimme tekemässä check-outin. Nukahdin autoon ja heräsin Vääksyn kohdilla. Paha olo kaiversi sisälläni. Kukaan joka vähänkään tuntee minua ja tietää kuinka tärkeitä nämä eläimet ja varsinkin Hugo on minulle, tietää mikä tuska ja epätoivo sydämessäni asui. Se vain odotti heräämistään, kyti kuin odattaen lupaa purkautua ulos.

Purku

Seuraavaksi tulee todistus. Olen uskovainen ja käyn seurakunnassa joka viikko. Jos sinua loukkaa kuulla Jumalan ihmeellisestä tavasta auttaa, varjella ja siunata meitä hädän hetkellä, älä lue tätä loppuun, mutta sinun kannattaisi, sillä se voi ehkä koskettaa sinua, ehkä et tunne mitään, mutta se voi antaa myös uskoa siihen, kuinka Hän vastaa rukouksiimme. Aion nyt antaa oman todistukseni, koska näin lupasin Herralle.

Heti kun pysähdyimme kotipihaan, lähdin huutelemaan Hugoa, toivoen, että se tulisi luokseni, kun kuulee tutun äänen. Olin toiveikas kun kävelin joka ikisen metsäpätkän ja piha-alueen, rukoilin ja huutelin Hugoa. Toivoni alkoi hiipua ja sydämeni alkoi olla raskas, epätoivo muutaman päivän takaa siitä, ettei kukaan ole nähnyt vilaustakaan, alkoi taas kasvaa sisälläni. Pienellä metsäaukiolla polvistuin sateen jäljiltä kosteaan maahan ja huusin Herralle: “tää on nyt enään sun käsissä, me ihmiset on tehty kaikkemme, Sinä tiedät kuinka tärkeä Hugo on mulle ja Kipinälle, auta meitä ja ohjaa sen tassut meidän luo. Tästä tulee mun todistukseni. Ota tää mun taakka pois, mä en pysty kantamaan sitä”. Sydämeni keveni hiukan ja tuska hellitti, hetkeksi. Huutelin Hugoa tunnin verran ja ylivirittyneet aistini kuulivat joka kerta vastaukseksi naukunaa ja aina kun juoksin sitä kohti, se osoittautui varikseksi tai muuksi. Menin kotiin varmana, että Hugo on siepattu. Oli vaikea pysyä kasassa. Kotona itkin jälleen, rauhoituin ja yritin olla vahva Kipinän vuoksi. En tiedä kumpi oli pahempi, se että Hugo löytyisi auton alle jääneenä tai ei ollenkaan. Että joutuisi elämään epätietoisuudessa. Tein katoamisilmoituksen siltä varalta, jos joku mummo, joka ei ole facebookissa, on ottanut Hugon, näkee, että Hugo on rakastettu ja kaivattu. Kipinän kolme kaveria tulivat auttamaan etsinnöissä ja jakauduimme kolmeen ryhmään ja otimme kukin reilu kaksikymmentä flyeria ja lähdimme viemään niitä eri alueille ja huutelemaan Hugoa. Muut lähtivät jalkaisin, me olimme autopartio, jolla oli kissankuljetusboxi ja tulisimme paikalle, jos joku löytäisi Hugon. Kolme tuntia etsimme ja kiinnittelimme flyereita. Epätoivo raastoi sydäntäni, tunsin paniikin tulevan ja koko kroppa huusi, että: “mä en pysty tähän, mä en pysty tähän”. Muistutin itseäni, että olin antanut tämän asian Hänen hoidettavakseen ja jos Hänen parhaansa tapahtuu, kaikki päättyy onnellisesti. Rauhoituin. Olimme usean korttelin päässä kotoa ja totesin lapselle, joka oli minun mukanani, että tuskin se on näin pitkälle tullut, mutta laitetaan kumminkin. Huutelin Hugoa jokaisella metsäkadulla ja tiellä. Ihmiset tuijottivat, minä en välittänyt. Jotkut ystävälliset kysyivät, mikä on kadoksissa ja lupasivat ilmoitella heti, jos näkyy. Rukoilin koko ajan, että löydämme tai näkisimme edes vilauksen. Juttelimme koiranulkoiluttajille ja joku mummo sanoi, että näki ehkä punaisen tai ehkä tämän laisen kissan aamulla Kipinän tulevan koulun lähellä. Lähdettiin sinne, mutta en ollut kovin toiveikas, koska jos hän olisi nähnyt Hugon, hän kyllä muistaisi. Olimme juuri koulun takana metsässä huutelemassa, kun joku soitti, että Hugo näkyi juuri siellä missä äsken oltiin. Toivo heräsi sisälläni. Tuore näköhavainto. Ensimmäinen kahteen päivään. Lähdin juoksemaan sinne ja soitin Siilimiehelle, että hakee auton ja muut lapset ja tulee sinne. Hugo ei ollut siellä enää. Huudeltiin ja huudeltiin, mutta ei ääntäkään. Hetken päästä tuli uusi puhelu: "Hei se kissa jota etsitään on nyt meidän takapihalla" korttelin päässä. Juostiin sinne ja näin Hugon. Kutsuin, mutta se juoksi karkuun. Paniikki kyti ja juoksin perään. Kierähdin aidan ali. Se meni toisen talon pihalle ja minä kyykistyin maahan, laskin katseen ja aloin kutsua Hugoa. Mielessäni huusin täysillä: HERRA AUTA! Sydän pamppaili tuhatta ja sataa. Hugo mietti ja lähti pois päin, mutta yht äkkiä muuttikin mieltään ja lähti tulemaan minua kohti kaukaa sivusta. Tiesin, että yksikin virhe on kohtalokas, joten en kääntänyt katsetta, kutsuin vain ja se tuli minun luo ja rupesi kiehnäämään ja kertomaan äänekkäästi seikkailustaan. Kohta Siilimies ajoi paikalle ja Kipinä tuli meidän luo ja Hugo kiehnäsi häntäkin. Ohjeistin laittamaan kantoboxin tielle ja menemään kauemmas. Kävelimme hitaasti boxia kohti ja Hugo seurasi. Kun olimme vierellä nostin Hugon sisään. Pakkauduimme kaikki autoon ja sanoin ääneen: Hallelujah, kiitos Jeesus. Yksi Kipinän kavereista kysyi uskotko Jumalaan. Kipinä vastasi puolestani, että kyllä meidän koko perhe uskoo ja siitä heräsi heillä hyvä keskustelu. Hugo, joka ei ole mikään ulkokissa, selvisi villiintymättä aika kaukana kotoa neljä päivää ulkona sateessa ja tuli ehjänä kotiin. Vain naarmu korvassa ja punkki kaulassa. Kotona veikka oli ensin kiukkuinen Hugolle, mutta myöhemmin olivat taas ylimmät ystävykset. Kiitos Herralle, hän näkee hätämme ja vastaa rukouksiin, olivatpa ne mistä asiasta hyvänsä. Hätä on aitoa. Ihmeet eivät aina ole veden päällä kävelyä.

Kiitin sydämeni pohjasta myös kaikkia Hugon etsintään osallistuneita. Kaikki olivat niin avuliaita. Tuntemattomatkin. Varasin Hugolle kastraatioajan keskiviikoksi, nyt loppuu tämä rilluttelu, mamman ja veikan mielenterveys ei kestä.

Hugo pyytää anteeksi veikalta, että jätti tämän oman onnensa nojaan 

Hugolle uni maistui neljän päivän seikkailun jälkeen