Somen voima

 Olen useasti kokeillut somen voimaa ja hämmästyn aina uudelleen, miten parviälyllä ja sosiaalisilla verkostoilla saadaan asioita taphtumaan nopesti ja tehokkaasti. Olen somen voimalla saaut takaisin Kipinän puhelimen bussista, joka on jo mennyt varikolle, vaikka itse olen ollut jumissa Helsingissä. Olen osallistunut keskusteluihin jossa pyydetään apua perhetilanteisiin ja olen saanut toimintaohjeita luonnonvaraisen eläimen auttamiseksi. KIaikkeen ei somen voima pysty. Kipinän avaimet on edelleen hukassa, vaikka kuvailin ne melko tarkasti paikallisessa Facebook-ryhmässä. Eräs sormus tavoitti omistajansa vuosia sitten. Voisinkohan minäkin saada takaisin jotain kauan sitten kadottamaani?

Mainitsin vappupostauksessani, että lapsuuteni vappuun liittyy myös traumaattinen menetys, josta aion nyt kertoa. Minulla oli pienenä tosi rakas pehmolelu, joka kulki mukanani aina ja kaikkialle. Se oli koira, jonka nimi oli Koira. Jos muistan oikein, sain sen tädiltäni, siltä nyt jo edesmeneeltä. Koira jakoi iloni ja suruni ja nukkui vieressäni. Sille kerroin salaisuuksiani ja turvasin sen pehmeään turkkiin, kun inua pelotti. Se oli kaikkein rakkain pehmoleluni, turvariepuni ja mikään pehmolelu ei ole korvannut Koiraa. Olen joskus miettinyt, pitäisikö minun kokeilla somen voimaa ja yrittää löytää Koira, mutta mahdollisuudet taitavat olla heikot. Silti, joskus pieni Elina minussa haluaisi uskoa ihmeisiin. Tällainen olisi minun etsintäkuulutukseni Koiralle:

"Nyt kokeillaan tätä sosiaalisen median voimaa! Tapauksesta on arviolta n. 30 vuotta. Tarkkaa vuosilukua en tiedä, mutta päivä oli vappupäivä. Olin isäni kanssa nääs Helsingissä Espan puistossa vapputorilla, niinkuin monena vappuna sitä ennenkin. Minulla oli sellainen pehmokoira, jonka nimi oli mielikuvituksellisesti Koira. Se oli minulla kaikkialla ja aina mukana. Koira myös jäi aina kaikkialle, koska olin huithapeli, enkä osannut pitää huolta tavaroistani, en edes niistä tärkeistä. Milloin sitä haettiin uimahallista, milloin elokuvateatterista yms. koska se oli rakas ja itku tuli kotona. Aina se löytyi ja kaikki päättyi parhain päin. Kohtalokas päivä oli kaunis vappupäivä ja aurinko paistoi ja olin juuri saanut kauan hinkumani mustan kissailmapallon, mikä oli hienointa, mitä olin ikinä nähnyt. Näen sen pallon vieläkin mielessäni ja muistan sen ilon tunteen, joka sen saamisesta syntyi. Olin niin innoissani siitä pallosta, että se Koira, rakas ihana pehmoystäväni jäi puiston penkille. Olen käynyt tätä päivää mielessäni tuhansia kertoja läpi, mutta Koiraa en ole saanut takaisin. Nyt, rakkaat sosiaalisen median käyttäjät. Jos joku löysi Espan puistonpenkiltä noin kolmekymmentä vuotta sitten ruskeamustavalkoisen n. 20 cm korkean pehmohauvan, joka on puoli istuvassa asennossa ja tosi rakastetun näköinen, olisi kiva saada tietää sen liikkeistä, tai ehkäpä vielä syleillä rakasta Koiraa, kuulla sen seikkailuista. Tekisitte pienen tytön sisälläni onnelliseksi ja korjaisitte yhden arven sisimmästäni."

Tämä saattaa olla ainoa kuva Koirasta. Muistoissani se on vähän eri näköinen ja muistan miltä sen häntä tuntui, mutta luulen siltikin, että tämä on kuva siitä. Muistoissani sillä oli myös suu auki, tästä kuvasta ei täysin käy ilmi, voisiko suu olla vähän auki.

Kun muistelen tuota päivää ja näen pienen itseni nousemassa siitä penkiltä innoissaan hienosta pallosta ja näen hidastettuna, miten Koira jää siihen, yritän yhä huutaa itselleni, että "Ei! Älä jätä sitä!", mutta siitä ei tietenkään ole mitään hyötyä. 

Sen jälkeen unileluja on ollut monia, mutta mikään ei voinut korvata Koiraa, eikä mikään täyttänyt sitä tyhjiötä, minkä Koira jätti. Lelut vaihtui tiuhaan ja kun uutuudenviehätys loppui, ne sai jäädä. Oli monessa koossa koiraa, kissaa, hyljettä, mihin nyt milloinkin kaupassa palavasti rakastuin, mutta mikään ei tuonut Koiraa takaisin.  Kipinän kohdalla olin viisaampi. Hänellä oli tosi rakas pehmolelu Minni, ostin kaikki Minnit, mitä kirpparilta oli saataviolla ja hyvä että ostin, sillä milloin mikäkin Minni oli hukassa tai koki kovia. Yksi Minni oli melkein vuoden neuvolassa ja toinen voutui koiran riepottamaksi. Kun kaikki olivat paikalla, oli se Minni-armeija. Kirpulla taasen on Pötkis. Hän ja Pötkis ovat voittaneet kauneuskilpailussakin. Pötkiksiä on vain yksi ja se on jo kerran käynyt Kipinän pehmoeläinsairaalassakin. Minulla on nyt vain Hugo. Ja enimmäkseen kainalossani nukkuu Kirppu.

Uskallan jakaa tämän kuvan, koska vastaava kuva jaettiin julkisesti tapahtuman nettisivuilla ja sosiaalisessa mediassa. Tämä on viime keväältä 2024