Ahdistus purkaus

Jos katsoo sekasortoa kotonani, kuin siellä olisi pyyhältänyt pahinkin tornado, on siis perin hämmentävää, että ahdistun epäjärjestelmällisyydestä. Mutta ehkä erilaisesta epäjärjestelmällisyydestä. Kotona voi olla sekaista, mutta tiedän suurin piirtein missä mikin on, paitsi silloin kun en tiedä. Hukkaan puhelimen ja kahvikuppinikin kymmenen kertaa päivässä. 

Mutta sellainen epäjärjestelmällisyys, missä suunnitelmat muuttuu koko ajan ja jokainen sovittu asia on vaarassa muuttua ulkopuolisesta vaikutuksesta, on minulle valtava ahdistus. Jos lähden illalla kotiin ja jotain on sinä päivänä sovittu ja aamulla tulen takaisin ja totean, että ai, me tehdäänkin tätä tänään, on minulle aivan käsittämätöntä. Se voi johtua siitä, että tunnen oloni turvalliseksi, kun kaikki langat on käsissäni. Kun asioita ei suunnitella ja mitkään sovitut asiat eivät päde, aiheuttaa se valtavan kaaoksen, varsinkin kun ruvetaan tekemään yhtä, sitten pompataan toiseen ja kohta kolmanteen. Mentaliteetti on, että minä kun tulen paikalle ja ehdotan jotain, vastaus on: "Joo hyvä idea tehdään se". Tunnin päästä joku toinen sanoo jotain muuta ja vastaus on: "Joo tehdäänkin niin" ja kun kolmas tulee hämmentämään soppaa, taas suunnitelmat muuttuvat. Mistään ei tietenkään informoida, tehdään vaan. Jotenkin minusta tämä ei kieli hyvistä johtajuustaidoista. Lisäksi luvataan kaikkea kaikille ja sitten ei pystytäkään pitämään lupauksia. Esimerkiksi minulle luvattiin toimisto, jonka rakensin itse ennalta sovitulle paikalle. Nyt haluavat toimistoni toiseen käyttöön ja lupasivat muuttaa minut talon toiseen päähän, minun ei tarvitse nähdä vaivaa. Kukaan ei ole toiminut asian suhteen ja tila johon minun pitäisi muuttaa, on luvattu toiselle. Hän suostui pitkin hampain jakamaan tilan kanssani, kun puhuin (HUOM, minä, ei he) hänet ympäri, mutta nyt kävikin ilmi, ettemme oikeastaan voikaan käyttää noita tiloja, joten odotan innolla, mihin toimistoni loppujen lopuksi siirtyy, kuka sen oikeastaan siirtää ja koska. Myös vapaa kasvatus on minusta epäjärjestelmällisyyden perikuva. Lapset saavat elää niinkuin pellossa ja tehdä mitä huvittaa ja sen sijaan, että vanhemmat kasvattaisivat lapsensa ja kertoisivat mikä on oikein tai väärin, mitä saa ja mitä ei saa tehdä, muiden ihmisten pitää vääntää tekoitkua lapsen edessä, että lapsi oppisi reaktiosta, että seinään ei saa piirrellä, tietokoneen päälle ei saa kaataa maitoa, työkaluja ei saa ottaa ja leluja ei saa paiskoa toisten toimistojen oviin. Missä muussa työpaikassa edes saa lapset mennä niinkuin huvittaa, valvomatta? Lastentarhassakin on säännöt. (Niin myös minun toimistossani ja sen oven välittömässä läheisyydessä. Sen saivat pari kakaraa huomata eilen. Toivottavasti sana kiirii, sillä ainakin heidän äänensä kiiri, kun uhkasin, että seuraava lelu, joka tulee metrin säteelle toimistoani, katoaa iäksi.)

Epäjärjestelmällisyys ja kärsimättömyys työpaikallani aiheuttavat minulle valtavaa stressiä. En itsekään ole mikään kärsivällinen ihminen, mutta jos minua pyydetään tekemään jotain isoa ja sanotaan, että sen pitää olla valmis vaikka viikon päästä, niin silloin deadline on viikon päästä ja pyrin saamaan sen siihen mennessä valmiiksi. Asiaa ei auta, että joku kysyy joka päivä "Onko se valmis, onko se valmis?" ja kun viimein saan työn valmiiksi kaksi päivää etuajassa, ovat he jo tehneet sen itse ja ihan päin persettä. Hyvin tehty työ vaatii aikaa, ainakin media-alalla. En tunne tällä hetkellä, että työtäni tai ammattitaitoani arvostetaan. Tiedän, että muutama muukin työpaikallani kokee samoin. Sanotaan, että tee tätä työtä ja kehitä sitä, kuin se olisi oma yrityksesi, mutta jos et kuulu johtoryhmään, ei ideoillasi tai mielipiteilläsi ole merkitystä. Panostuksesi on yhdentekevä. He käyttävät aikaa kokonaisen päivän pohtien, miten saa taustan pois kuvasta, sen sijaan, että pyytäisivät minua tekemään sen. Minulla menee siihen 10min. Siihen heillä kyllä on aikaa, mutta sitten ollaan kärsimättömiä, kun halutaan seinänkokoinen logo. Ymmärrän kyllä, että minä olen opiskellut kaksi vuotta koulussa tätä alaa, he eivät, puolet ajasta heillä ei ole hajuakaan mitä teen ja mitä pystyn tekemään, mutta sitä varten on suu, millä kysytään. Ja jos selvällä suomen ja englannin kielellä sanon MONTA kertaa, että kuvaa voi aina pienentää, muttei suurentaa, pitäisi se mennä perille ilman koulujakin. Ei, kun he kyllä voi tehdä omalla koneellaan postimerkin kokoisen jpg version ja lähettää sen painoon kolmen metrin banneria varten ja odottaa ihmeitä. Tämä ei ole ainoa asia, missä kärsimättömyys on tullut ilmi. Ostellaan jatkuvasti laitteita, joista ei tarkasteta, että toimiiko ne tai onko niissä edes virtajohdot mukana. Kun halvalla pitää saada ja nopeasti. Edellisenä päivänä on tehty suunnitelma, että minkälaisia hankitaan ja millä budjetilla, niin taas joku johtoryhmästä on seuraavana aamuna vähän googletellut ja sitä ei edes harkita tai konsultoida. Mennään vaan ja ostetaan ja sitten ihmetellään, kun kaikki leviää käsiin. Mitään ei suunnitella, harkita tai vertailla. Ei testata, keskustella tai kysytä. Se antaa kuvan ulospäin sellaisesta asenteesta, ettei oikeasti kiinnosta, kuhan tehdään jotain. Kaikki tänne heti nyt. Viis laadusta. Pestään pyykkiä, kun paskat on housussa. Olisiko sittenkin ollut helpompi ja järkevämpi yrittää vaikka ensin etsiä se vessa?

Huh, helpotti. Kiitos!

Työstän tätä(kin) terapiassa.