Dentofobia

Minulla on dentofobia, eli hammaslääkäripelko. Se on oikeasti todella paha ja osin elämää haittaavakin. Minulla kun on hyvin reikiintyvä hammaslaatu ja jostain syystä vähän puutteeliset taidot muistaa huolehtia hampaista. Yritän ihan vain hammaslääkärin pelosta pestä vähintään kerran päivässä ja edes joskus käyttää hammasväliharjaa. Nyt ei enää tule niin paljon hammaskiveä, kuin luovuin kielikorusta. Olin ottanut sen Kipinän synnytyksen jälkeen ja otin sen pois synnytyssalissa, kun synnytin Kirppua, enkä koskaan laittanut sitä takaisin. Aikansa kutakin, ajattelin. Käsittelen fobioita täällä, mutta päätin syventyä tähän yhteen ihan omassa postauksessa. Dentofobiani on lähtöisin lapsuuden traumasta ja aina kun luulen, että olen saanut sen hallintaan, sattuu jotain, joka laukaisee sen taas.

    

Natalien pihassa on alppiruusu parhaassa loistossaan. Kipinä meni hänen luokseen kissavahdiksi ja harjoittelemaan "omaa elämää". Terapiaan pääsi omatoimisesti, sekä hammaslääkäriinkin lähes ajoissa.

Oli muistanut pestä hampaatkin erikseen.
Äitiä ei mukaan tarvittu.
Kipinällä on ollut jo monta vuotta hammasraudat.
Oikomishoito alkaa lähivuosina tulla päätökseen.
Hän itse pitää raudoistaan.

Kun olimme n. 12-vuotiaita Johannan kanssa, hänelle iski järkyttävä hammaskipu ollessamme heidän mökillään Keski-Suomessa. Jouduimme menemään hammaslääkäripäivystykseen, jossa he päätyivät tekemään lapselle juurihoitoa ilman puudutusta. Muistan edelleen sen käytävän jossa istuin. Sitä ajatellessani kuulen yhä hänen kirkuvan siellä ja tunnen kehoni reagoivan paniikilla siihen. En suostunut vuosiin menemään hammaslääkäriin.

Teininä kerrottuani äidilleni traumaattisesta kokemuksesta, kävin yksityisellä pelkotiloihin erikoistuneella hammaslääkärillä ja minut nukutettiin, ja koko suu aina hoidettiin kerralla. Laskin aina viidestä alaspäin ja sitten heräsin suu kipeänä ja hyvin väsyneenä. Autossa piti aina yrittää pysyä hereillä, mutta se oli kovin kovin vaikeaa. Kävin säännöllisesti, ehkä pari kertaa vuodessa.

Aikuisena kävin pelkopolilla ja olin jo tosi hyvässä vaiheessa. Minulta oli poistettu viisureita ilman esilääkettä ja jännitin vain vähän. Sitten eräänä päivänä iski aivan järkyttävä hammaskipu ja oli mentävä päivystykseen. Pyysin esilääkettä, mutta he eivät suostuneet sitä antamaan. Pelkopolilla olin tottunut siihen, että jos vähänkin tunnen jotain, älähdän ja lopetetaan heti ja kerrotaan mitä tehdään. Tunsin kun hieman porattiin, älähdin, lääkäri jatkoi. Liikahdin ja älähdin kovempaa. Lopettamisen sijaan hoitaja tuli pitämään minua väkisin paikallaan ja lääkäri jatkoi poraamista. Taistelin vastaan ja kiljuin paniikin vallassa silkasta kauhusta. Traumani aktivoitui ja kirkumiseni kuului varmasti koko sairaalaan. En muista sattuiko minua ja moniko minua piti kiinni. Toimenpiteen jälkeen vain tärisin. Itkin ja tärisin. En pystynyt puhumaan. Tämän jälkeen en voinut mennä oikein edes saattajaksi hammaslääkäriin. Kun haistan hammaslääkärin hajun, sen tietyn desinfiointiaineen, tunnen välittömästi paniikkikohtauksen alkavan. Jos olen ollut saattajana, torjun paniikkia laittamalla hajuvettä ranteeseen ja haistelemalla sitä.

Kirppua odottaessani oli pakko käydä hammaslääkärissä ilman esilääkitystä ja olen työstänyt tätä terapiassa, joten selviän yleensä vain pienellä vapinalla ja itkulla. Oma lääkärini on todella mukava ja rauhallinen, kertoo koko ajan mitä hän tekee ja lopettaa heti, jos annan minkäänlaista merkkiä liikeellä tai äänellä. Kun vapina tai itku alkaa, kysyvät he koko ajan olenko kunnossa. Kerran hän teki minulle juurihoitoa ja se venyi niin pitkäksi, että puudutus alkoi loppua, jopa siitä selvisin.

Minulla oli kuitenkin hammas, johon tarvittiin jonkun juurihoitospeciaalin taitoja. Menin täysin luottavin mielin, uusien terapia harjoituksien kera hammaslääkäriin ja tämä speciaali oli mies, joka puhui ihan hyvää suomea, mutta vahvasti venäläisaksentilla. Hän sanoi, että voisi juurihoitaa hampaani, mutta sen vieressä oleva hammas tulisi poistaa ja sitten kävimme tosi absurdin keskustelun:

Hammaslääkäri: "Minä juurihoidan sen, mutta siinä saattaa sitten käydä mitä vaan, ymmärrätkö riskit? Neula voi katketa, ymmärrätkö tämän?"

Minä: (hämilläni) Noo, mikä siinä nyt sitten on todennäköisyys että niin kävisi?

H: Ei iso todennäköisyys, alle 10%

Minä tässä välissä lasken, että jos kymmenellä aiemmalla ei neula katkea, niin mitä se tarkoittaa minulle ja hermostuneesti naurahdan: "Noo, mutta sitten vain otetaan se neula sieltä pois"

H: "Ei, minä jättää se sinne, ei se siellä mitään hätää ole"

Tässä vaiheessa sydän oli tulossa rinnasta ulos ja lääkärin vielä sanoessa: "Minä varaan sinulle ajan hampaan poistoon. Se minun ystävä, oikeen pätevä, niin sitten juurihoidetaan sinun hammas"

Minä sain oksennettua viimeisillä tahdonvoimillani: "Tahdon esilääkityksen"

H. "Sinä ehkä vähän pelkuri?"

Minä nyökkäsin itku kurkussa.

Kävin hampaan poistossa, mutta tämän jälkeen menin siihen juurihoitoonkin esilääkityksessä. Ja selvisin. Lääkärikin oli huomattavasti mukavampi ja vähemmän pelotteleva ensimmäisen paniikkikohtauksen jälkeen. Harmittelin, että taas tuli takapakkia tämän hammaslääkäripelon kanssa. Se vaan on tilanne, jossa et itse pysty kontroloimaan yhtään. Järjellisesti tiedän, ettei minulla ole hätää, ehkä kehonikin sen vielä oppii. En ole nyt käynyt sen koomin hammaslääkärissä, mutta yritän mennä jatkossa normikäynneille ilman esilääkitystä ja voittaa pelkoni taas käynti kerrallaan.