Itku pitkästä ilosta
Kirpulla on kova ääni. Epämiellyttävän kova. Kyllä minä sen tiedän ja ymmärrän. Kun hän suuttuu, hän kirkuu, kun hän ilostuu, hän kirkuu, jos hän testailee ääntään, hän kiljahtelee eri äänen painoilla. Pahimmillaan hänen kirkuna tuntuu, kuin se voisi hyydyttää veren ja se menee täysin sietoikkunasta ohi. Pienenä hän itketti muita vauvoja kiljahtelullaan, kun itse oli innoissaan. Olen aina yrittänyt vähän rauhoitella Kirppua ja selittää, että kiljunta sattuu toisia korviin, ohjannut vähemmän raisuihin leikkeihin, mutta nyt olen alkanut pohtia, että miksi minun lapsellani ei ole oikeus iloita täysillä? Kun hän nauttii sielunsa kyllyydestä ja kiljuu, jos minä en ole ojentamassa, aina löytyy joku muu, joka tulee sanomaan, että älä kilju, kun käy korviin. Hänen pitäisi leikkiä vähemmän kivoja leikkejä ja puhtaan, aidon ilon sijasta keskittyä siihen, miten sitä iloa ilmaisee. Kyllä se vähän vie terää ilosta, että joka kerta kun on hauskinta, joku tulee sanomaan, että teet väärin. Viiko...
