Kerro, kerro kuvastin...

 ...ken on maassa suorasanaisin. Luin paljon vanhoja postauksiani ja olen ollut aika kärkäs mielipiteissäni ja tuonut ne julki hyvin mustavalkoisesti. Niinkuin varmaan kaikki nuoret. Facebook on hyvä muistuttaja, samoin aikaisempi blogini. Alusta asti olen blogia kirjoittaessani päättnyt, etten aio sensuroina itseäni vain koska joku voisi pahoittaa mielensä kirjoituksistani. Nämä ovat minun puoleni tapahtumista ja asioista, enkä ole koskaan väittänyt, että se olisi absoluuttinen totuus. Jos pelkäisin sitä, että joku lukija pahoittaisi mielensä kirjoituksistani, en todennäköisesti voisi kirjoittaa mistään. Koen kuitenkin, että tämä on minun juttu, kirjoitan blogia minulle. Miten blogi eroaa päiväkirjasta, on se mahdollisuus, että joku muukin lukee blogiasi. On mahdollisuus, että joku lukee ajatuksiasi ja ehkä jakaa ne. Saa ehkä vertaistukea, viihdettä arkeensä tai herätän keskustelua. Tämä kaikki on plussaa sille, että kirjoittaessa saan ajatukset, jotka sillä hetkellä puhuttavat minua, ulos. Kun kirjoitan blogia, on kuin keskustelisi jonkun kanssa. Päiväkirjat ovat kuin tyhjiä seiniä. Joillekin varmaan sekin sopii, varsinkin jos ei halua omia ajatuksiaan julki. Voihan blogiakin tosin kirjoittaa nimettömänä. Seison ajatusteni takana ja vaikka käytän nimimerkkiä ja suojaan muiden yksityisyyttä nimimerkeillä, silti en ole panostanut siihen, ettei minua voisi kirjoituksen takaa halutessaan tunnistaa. En ole blogiani juuri mainostanut. Kirjoitan, koska se tuntuu hyvältä ja toivottavasti sen näkee myös teksteistäni. Sellainen mustavalkoinen, kärkäs kettutyttö-asenne on jonkin verran karsiutunut iän myötä, vaikka olenkin suuri eläinten puolesta puhuja. Mutta enää en kirjoita vaan pitääkseni meteliä.