Nuku rauhassa pikkuinen

 Meidän viimeinenkin chinchillanpoikanen, Sonic kuoli. Meillä on todella ollut epäonnea chinchilloitten kanssa, mutta tämänkertainen suru oli suuri. Sonic oli vasta kolme ja puoli vuotias. Terve ja hyvätapainen. Tuli kaikkien kanssa toimeen ja oli aina valmis seikkailulle häkin ulkopuolelle. Sonicin isä, Stitch kuoli keväällä 2019 kunnioitettavassa 12 vuoden iässä. Tosin aika vähän chinchillalle. Hän alkoi olla jo aika ruttuisen näköinen ja yhtenä aamuna hän oli nukkunut pois. Stitch oli ensimmäinen chinchillani. Olin unelmoinut hänestä 9 vuotta. Hankimme Stitchille kaveriksi Skippyn ja luulimme, että se on poika, mutta luulo osottautui vääräksi, kun yhtenä aamuna häkin pohjalle oli ilmestynyt pokemon, nimeltä Sorua. Erotimme heti vanhemmat, mutta jollain bluethoot yhteydellä he aikaansaivat vielä Sonicin. Molemmat poikaset olivat poikia ja jo isoja, joten ajattelimme, että mitä jos pojat jäisivät isän kanssa ja tekisimme vielä tytön äidin kanssa asustelemaan. Yhdistimme vanhemmat ja taas tuli yksi -sekin poika. Smortte kuoli kuitenkin aika pienenä selittämättömästi. Etsimme Sorualle ja Sonicille uuden kodin ja Stitch ja Skippy asuivat samassa häkissä erotettuna toisistaan, pystyen silti välillä tapaamaan valvotusti. Stitchin kuolemasta oli ehkä kuukausi kun paikka johon Sorua ja Sonic lähti, otti yhteyttä, etteivät voi pitää poikia, joten otin pojat avosylin vastaan, mutta en tiennyt, että pojat olivat uudessa kodissa oppineet uusia taitoja. Eräänä päivänä kun olin ollut yön poissa kotoa ja seuraavan päivän töissä, Sorua oli murtautunut häkistä ulos ja ilmeisesti kuollut kissojen jahtamaana sydänkohtaukseen raukka parka. Tämä tapahtui heinäkuussa 2019. Sonic jäi siis yksin ja Skippy oli yksin. En voinut yhdistää heitä, äiti ja poika. Nyt viimenän rohkaistuin viemään Sonicin leikkaukseen, yhdistämistä ajatellen. Rauhoittelin itseäni, rutiinitoimenpide. Olin niin iloinen kun leikkaus oli ohi ja Sonic oli jo vähän touhuissa ja hereillä. 

Sitten kaikki alkoi mennä pieleen. Illalla katsoin, että oikea silmä näyttää oudolta, ei ole kokonaan avautunut. Heti seuraavana päivänä soitin aamulla eläinlääkäriin, että silmä ei ole auennut ja on kamalan näköinen. Lähetin heille kuvia ja jäin odottamaan vastausta. Iltapäivällä aloin olla tosi huolissani. Sonic oli apaattinen eikä syönyt eikä juonut. Soitin uudestaan ja käskivät tulla heti. Mentiinkin niin nopeasti kun päästiin. Silmägeeli oli liimannut luomet yhteen, Silmä putsattiin, Sonic nesteytettiin, sai kipulääkettä ja saatiin ohje pakkoruokintaan. Kotona Sonic oli tokkurainen ja haluton syömään mitään. Illalla yritin pakkoruokintaa. Minun mielestä se onnistui joten kuten, mutta en tiennyt paljonko olisi pitänyt antaa kerralla. Koko yön heräilin katsomaan miten Sonic voi. 3.00 hän vielä hengitti, 5.50 Enää ei. En tiedä antoiko hän vaan periksi, vai tukehtuiko antamaani ruokaan, oliko liikaa nestettä, vakea sanoa. Selviäisihän se ruumiinavauksessa, mutta meidän Sonic taitaa nyt vain päätyä lemmikkien hautausmaalle. Enää ei ole pihaakaan minne haudata. Enää ei ole kipua, ei mitään hätää. Itse otin tämän todella raskaasti, Kipinä hautasi tunteensa ja vetäytyi kuoreensa. Jos en olisi koskaan vienyt Sonicia leikattavaksi, meillä olisi vielä tuo iloinen, nuori chinchillapoika. Jos olisin tiennyt miten ruokkia, jos olisin jo ensimmäisenä yönä tajunnut, että kaikki ei ole hyvin... Tiedän että tein kaikkeni ja parhaani. Mutta JOS....

Sonicin viimeinen ilta