Ja puheenvuoron saa

 Keskustelimme terapiassa taannoin pääni sisäisistä äänistä. Sanoin session jälkeen terapeutille, että ymmärtäähän hän, etten siis fyysisesti kuule ääniä, vaan ne ovat enemmänkin keskusteluja. Minun ääniäni. Joskus ne huutavat yhteen ääneen. "Äänet" päässäni ovat usein hyvin negatiivisia. Siellä on Arvostelija, joka aina muistaa kertoa mitä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä. Epäilijä on se pieni ääni, joka kuiskaa aina jokaisen lähetetyn työhakemuksen jälkeen, tuskinpa saat tätä työtä, eihän sulla oo korkeakoulutustakaan, miksi edes yrität, kun etsä varmaan osaa tätäkään hommaa tehdä oikein tai otitkohan taas liian suuren palan. Pelkuri on se joka estää minua hankkimasta uusia kokemuksia ja maalaa mieleeni kauhukuvia. Ei kannata mennä moottoripyörän kyytiin, mitä jos kuolet kolarissa, Kipinä jää äidittömäksi. Moraali on se, joka toisaalta pakottaa minut noudattamaan sovittuja asioita, mutta myös tehostaa suorittajan luonettani. Järkeilijä sivuuttaa kaikki "mutta kun minä haluan" ja yrittää järkeistää kaikki valintani ja tukahduttaa tunnepohjaiset valinnat. Joskus huijaan häntä, esim. jos kaupassa on jotain, jonka tositosi paljon haluan ja se ei maksa paljon, suorastaan juoksen ulos sen kanssa, ennenkun järjenääni kerkiää minua estää. Sitten myhäilen tyytyväisenä, että ostimpas jotain koska vaan halusin. Joskus se kaduttaa, joskus ei. Jos kerkeän miettimään asiaa, teen yleensä valinnat järkiperustein, pitkän pohdinnan tuloksena ja useimmiten olenkin tyytyväinen valintaani. Mutta joskus haluan jotain vain siksi, koska haluan ja sitä ei Järkeilijä ymmärrä. Sitten äänessä on myös Syyttäjä. Hän iskee kiinni heti, jos teen jotakin väärin ja hän on paras kaveri Arvostelijan kanssa. Sitten siellä on nimeämätön Mitä jos-tyyppi, joka on se kaikkein ärsyttävin. Jossittelu kun n ihan turhaa, mutta sekin saa aivan liikaa tilaa välillä. Voittekin arvata, että pääni sisällä keskustelu on joskus vilkasta. Terapeutini kysyi, että onko siellä ketään, joka puolustaisi minua. Ei ole. Se olen minä, joka yrittää laittaa kampoihin, mutta usein häviän. Kaikki nämä haluavat pohjimmiltaan parastani, mutta ei liene yllätyst, että olen aika itsekriittinen ja ankara itselleni ja muistan soimata itseäni pitkään epäonnistumisista. Toivottavasti terapiassa tulee siihen muutos. Joskus muistan kertoa itselleni kuinka minä riitän, etsiä hyviä puolia itsestäni ja iloita onnistumisistani. Olen opetellut myös rakastamaan itseäni, mutta joskus se on vaikeampaa. Ei minun auta kun silti olla oma itseni, koska kaikki muut on jo varattu.