Koko kylän kasvattaja

 Kyllä ennen oli paremmin. Ennen elettiin pienissä kyläyhteisöissä (en minä), joissa koko kylä yhdessä kasvatti kakarat. Jos jonkun Pinjapetteri tyhmäili, siihen puuttui kaikki aikuiset. Jos jonkun Mikkoliisa oli pulassa, auttoi häntä muut aikuiset. Ei enää. Nykyajan aikuiset pelkäävät puuttua muiden lasten tekemisiin (en minä) ja mutisevat niistä sitten näppiksillä ja facebookin keskusteluryhmissä, kuinka kasvatus on mennyt myttyyn. No mitenköhän rage facebookissa nyt auttoi asiaa, jos ei lapsille uskalleta mennä sanomaan, että näin ei saa tehdä? pitäisikö lapset kasvattaa taluutusnuorassa, missä kolmen metrin hihnan päässä flexiä pitelee äiti, ettei vaan lapsikullat tee tuhmuuksia ja tyhmyyksiä kun silmä välttää? Kyllä vastuu lasten kasvatuksella on myös ympäröivillä ihmisillä. Lupaan, että äitinä en mene kenenkään silmille, jos joku asiallisesti omaa pentuani ojentaa, kun sille on aihetta. Muistan kun Kipinä oli jotain kaksi ja olimme kaupassa kassalla, kun hän päätti lähteä kassalta juoksemaan ulos. Ostokset jäivät ja minä juoksin perään, mutta liian myöhään -tai olisin ollut, jos ei erästä naista olisi ollut. Olin ovella kun näin, että Kipinä oli juoksemassa auton alle, nainen kaupan ovella nappasi Kipinästä kiinni ja kyykistyi ilmeisesti tarkistamaan, että miten kävi, ehkä kysymään missä äiti ja isi on kun minä juoksin paikalle ilmeeni oli paniikista ja huolesta varmaan aikamoinen ja hän varmaan sekunnin murto-osassa mietti miltä tilanne minun silmissäni näytti, kun saman tien hän irroitti otteensa Kipinästä perääntyi ja pyysi anteeksi. Vaan minäpä olin nähnyt tilanteen ja vastasin "ei, vaan kiitos".

Kiitos sinä ihana naisihminen, joka siinä hetkessä et ajatellut, voitko koskea lapseeni, et antanut minun kärsiä virheestäni, että päästin lapseni kädestä irti maksaakseni ostokseni, kiitos, että pelastit kalleimpani. Kiitos.

Itse olen elänyt tällä koko kylä kasvattaa periaatteella ja aion tehdä niin jatkossakin. Tässä pari tilannetta, joista tuorein on eilisillalta. 

Vuosia sitten kun saatoin Kipinää kouluun, kun olin kävelemässä kotiin päin, vastaan tuli poika, jolla oli nenä kiinni luurissa laahustaen. Hänen kohdallaan nojauduin häntä kohti ja sanoin tiukasti "nyt nopeasti kouluun siitä, kellot on jo soinu" kännykkä livahti taskuun, ryhti suoristui ja poika läks harppomaan koulua kohti. 

Eilen illalla minä ja Siilimies huolestuimme, kun Kipinä ei tullut partiosta kotiin. Matkaa on puolisentoista kilsaa, partsa loppuu kahdeksalta, kyllä yhdeksään mennessä olisi pitänyt jo olla kotona, vaikka olisi saattanut kaverinkin kotia, niinkuin hän joskus tekee. Puhelin ei tietenkään ollut päällä, eikä edes mukana. Lähdimme siis etsimään/kävelemään vastaan. Jo pitkältä kuulin hänen naurunsa koulun pihalta ja kerkesin kerätä semmosen hyvän kiukun kun saapastelin sinne päin. Näky oli tämä, kun saavuin paikalle: Kipinä oli kolmen arviolta kasiluokkalaisen pojan seurassa, josta yksi potki lyhtypylvästä. Huusin, että "mitä hittoa kuvittelet tekeväsi?" Laps paniikissa juoksee minua vastaan "olin just tulossa kotiin" arvaten, että nyt ollaan pulassa, kun on tarvinnu ihan lähteä etsimään. Kävelin suoraan tyttöni ohi ja tiuskasin, että "hoidan sinut myöhemmin" kävelin ko. pojan eteen napit vastakkain ja toistin kysymyksen. Poika vastasi nenäkkäästi, että "potkin lyhtypylvästä". Kysyin, että "kuvitteletko sen olevan jotenkin fiksua? " poika vastasi nyt jo vähemmän nenäkkäästi "en". Kysyin, "onko tämä lyhtypylväs tässä sinun?" poika vastasi "ei", hiljaa. Kysyin "oletko valmis maksamaan siitä?" poika nyt jo nöyrästi sanoi "en". Sitten pidin saarnan siitä, kuinka siinä ei ole mitään hauskaa rikkoa toisten tavaroita. Poika pyysi anteeksi ja minä sanoin "hyvä on, mutta katso ettei tarvitse nähdä tätä enää" matkalla kotia vaahtosin omalleni, että kuinka se aiheuttaa pahaa mieltä, kuluja ja pahimmillaan rikosrekisterin, jos rikkoo toisten tavaroita, mutta annoin olla tämän kerran, kun joukossa tyhmyys tiivistyy, mitään ei mennyt rikki ja poika pyysi anteeksi ja lopetti heti. Tässä vaiheessa tajusin, että pojat oli hajaantuneet koteihinsa ja yksi käveli takanamme. Kotona sanoin tytölleni, että "katso nyt, et ole ainoa jolle rageen, ei ole väliä kenen kakarasta on kyse, minun aikana ei perseillä". Tyttö katsoi mua innostuneen ja kauhun sekaisin tuntein ja selitteli, että hän oli yrittänyt sanoa, ettei tuo ole kauheen fiksua (niin varmaan). Tie minkälainen kaupunkilegenda tästäkin vielä syntyy. Kaikenkaikkiaan uskon, että lapseni fiilis oli siinä hetkessä, että 'Go mutsi!' Mutta se voi vielä kääntyä siihen, että 'Pilasit mun elämäni nolaamalla mut!'

Aika näyttää, minä en aio muuttua.