Kärsivällisyys on hyve

 Jota minulla on hyvin rajattu määrä. Kuulin tänään huonoja uutisia. Ystäväni, jonka luo Poriin olin menossa on sairastunut. Päätin siirtää reissuamme mahdollisesti hiihtolomaan, koska ihan todella kovasti haluan nähdä myös häntä, jos Poriin asti ajan. Pettymys peruuntuneesta reissusta ja huoli hänen terveydestään toki on läsnä, mutta nyt minun piti puhua kärsivällisyydestä, eikä edes omastani, vaan kissojeni. Aika kärsivällisiä he ovat kanssamme. Kynnet antavat leikata, vaikkeivat ymmärrä miksi ne pitää leikata. Jaksavat odottaa, vaikka iltaruoka olisi pari tuntia myöhässä, vaikka antavatkin äänekästä palautetta. Suuta saa tutkia, matolääkkeen antaa, haliakin tiettyyn rajaan asti. Mutta eilen en voinut kuin ihmetellä Hugoa. Se tunne kun heräät sohvalta päikkäreiltä ja tyynynäsi on kissa ja olet vieläpä kuolannut kissan selän märäksi ja toinen veteli siinä sikeitä yhtä lailla. Näin meillä. Hugohan siis nukkuu aina vieressäni käteni päällä. Nukahdan keskimäärin kahdessa minuutissa aina kun Hugo on läsnä. Joskus, jos haluaa selvitä jonkun leffan loppuun, Hugo pitää työntää pois sohvalta. Luonnollisesti muualla nukkuessa tai jos Hugolla on seikkailumieli, eikä malta tulla illalla nukkumaan, en saa unen päästä kiinni tai nukkumiseni on hyvin rauhatonta. Usein kääntyilen, Siilimies on sanonut, että olen raapinut ja potkinut häntä ja joskus rapsutan häntä kuin kissaa (mitäs on niin karvainen, kerrankos sitä erehtyy). En silti valita, kun ei Hugokaan, tyynynä hän oli oikein pehmeä ja ilmeisesti uni oli syvä, kun kuolakin oli valunut. Elämäni parhaat päikkärit.

Päikkäreistä puheenollen, tässä pari kuvaa poikien päikkäreistä:

Gizmo: Get out! You disturbed my beatynap human!
Me: My deepest apologies, my intention was not to disturb,
I thought this is MY walking wardrobe, since all MY clothes are here...

In the meantime... Hugo has take over the whole bed...

#vainocijutut